Berliinissä opiskeleva Noora Metsikkö oli Sirkuksen tiedotuskeskuksessa harjoittelijana elokuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Viimeisellä harjoitteluviikollaan Noora kirjoitti ylös kokemuksiaan ja ajatuksiaan suomalaisesta esittävien taiteiden kentästä ja siitä, mitä kaikkea harjoittelujakson aikana tuli eteen.
Kirjoitin viime talvena sähköpostia Lotta Vaulolle otsikolla Työharjoitteluhakemus. Kerroin opiskelevani teatteritiedettä ja taidehistoriaa Berliinin Freie Universitätissä, olleeni vaihdossa Kööpenhaminan yliopistossa ja saavani aivan pian kandini kasaan. Liitin sähköpostiin CV:ni, jossa oli lähinnä epämääräisen lyhyitä työsuhteita berliiniläisissä baareissa ja kahviloissa sekä huolellisesti muotoilemani motivaatiokirjeen.
Olin lähettäny samanlaisen sähköpostin moniin teattereihin Saksassa ja Suomessa, ja kun yhtään vastausta ei ollut kuulunut, oli minun täytynyt pohtia luovemmin sitä, minkälaiseen työharjoitteluun teatteritieteilijä voisi hakea. Olin päättänyt keskittyä Suomessa toimiviin organisaatioihin sillä taka-ajatuksella, että täällä berliiniläiset teatteritieteen opinnot auttaisivat minua erottumaan muista hakijoista. Olin muistanut kuulleeni jotakin Tinfon olemassaolosta, joskin sen toiminta oli ollut minulle aivan hämärän peitossa. Tinfoa penkoessani olin huomannut myös tanssin ja sirkuksen tiedotuskeskukset, joiden nettisivut lupasivat kiinnostavia projekteja.
Pistäydyin keväällä Sirkusinfon kotoisalla toimistolla Mariankadulla ja onnistuin vakuuttamaan Lotan siitä, että olisin ihan kelpo harjoittelija.
Kerroin saksalaisille ystävilleni, että olin lähdössä Helsinkiin Sirkuksen tiedotuskeskukseen työharjoitteluun. Se herätti hämmennystä eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, mitä olin menossa tekemään. Kysyttiin, minkälaista sirkusta siellä tehdään, esiinnynkö itse tai onko siellä eläimiä.
Sirkusmaailman emoalus
Yliopistoni teatteritieteen laitoksella vallitsee kollektiivinen harhaluulo siitä, ettei teatteritieteen tutkinnolla voi tehdä juuri muuta kuin tutkia teatteria. Yliopisto ei niinkään ota kantaa työllistymiseen ja antaa muutenkin hyvin suppean kuvan taidealan rakenteista ja toimijoista. Kolmen opistovuoteni aikana olen kuullut ainoastaan teatteritaloista ja akatemioista, professuurista, dramaturgiuudesta ja kuraattoriuudesta sekä jonkin kyseenalaisen huhun tuottajuudesta. Näin ollen ei siis ole lainkaan ihme, etteivät teatteritieteilijät tienneet, mikä tiedotuskeskus on. Itsekin perustin tietoni ainoastaan Sirkusinfon nettisivuille.
Kahden kuukauden työharjoitteluni aikana ehdin kuitenkin ymmärtää perusteellisemmin tiedotuskeskuksen tehtäviä ja vaikutuskenttää. Mariankadun toimisto hahmottui eräänlaisena emoaluksena, joka kerää, yhdistää ja levittää sirkusta. Se kuulee ja kertoo, näyttää ja arkistoi. Kaikki sen tehtävät ja osa-alueet täydentävät ja tukevat tosiaan ja muodostavat sirkuskentälle tärkeän, olohuonemaisen alustan, jonne voi tulla juomaan kahvia taikka ponnistaa sen kautta toiselle puolelle maailmaa.
Harjoitteluni aikana minulle valkeni tiedotuskeskuksen tehtävien lisäksi pikkuhiljaa Suomen sirkuskenttä sekä taiteilijoineen että organisaatioineen. Jestas, toinen toistaan kiinnostavampia töitä ja pestejä on vaikka kuinka, ja moni sellaisia, joihin minä, siis teatteritieteilijä, voisin aivan hyvin ryhtyä. Työharjoittelu tarjosi minulle mittaamattoman arvokkaan katsauksen moniin ammatteihin ja auttoi selvittämään omia kiinnostuksiani ja taipumuksiani. Myös tietynlainen mystiikka kenttää kohtaan hälveni tavatessani alan tekijöitä ja etenkin kuullessani heidän kiusallisia kommelluksiaan vuosien yhteistyön varrelta.
Ostetaan, myydään ja lyhennetään
Esittävien taiteiden myynnin ja oston konkretia oli ennen harjoittelua minulle täysin vieras aihe. Yliopistossa taiteeseen paneudutaan poliittisista tai historiallisista näkökulmista ja käytännönläheiset kysymykset pidetään visusti tabuina. Saksalaisessa yliopistossa hyvin mielellään korostetaan eroa ammattikorkeakouluun, mikä tarkoittaa kaiken käsinkosketeltavan (tai kädet likaavan) pitämistä kaukana opetussuunnitelmasta.
Festivaaleja käsittelevällä Praxis-kurssillakin pohditaan vain taiteellisia linjoja ja teemoja ja oletetaan, että teokset sitten ikäänkuin itsestään ilmestyvät ohjelmalehtiseen ja yleisön eteen. Mitä sirkuksen, teatterin ja tanssin ostamisessa oikeasti on otettava huomioon, kävi minulle ilmi pala palalta harjoittelun aikana, etenkin Performing HEL -tapahtuman pitchaustilaisuuksissa. Kas, esiintyjillä on teknisiä vaatimuksia ja rajoitteita, jotka joko kohtaavat venueiden mahdollisuudet tai sitten eivät. Esiintyjien ja heidän tarvitsemansa työryhmän on jollakin maallisella kulkuvälineellä matkattava esityspaikalle. Puhuttiin rahasta, ajasta, lampuista ja lattioista ja kaikki tämä oli teatteritieteilijälle hepreaa.
Ammattislangi oli asia, jonka tarkkailemisesta pidin erityisesti. Harjoitteluni aikana kuulin paljon vieraita sanoja ja etenkin lyhenteitä, joista ei lainkaan helposti voinut päätellä mitä ne tarkoittavat. Jos tilanteen kannalta ei ollut ratkaisevaa tuntea käytettyä ammattislangisanaa tai lyhennettä, päätin usein olla kysymättä mitä se tarkoittaa, sillä halusin hoksata sen merkityksen itse. Tällainen oli esimerkiksi niinkin yksinkertainen kuin KV. KV-ihmiset ja KV-asiat, ajattelin ensin sen tarkoittavan kutsuvierasta. Mutta KV-vieraat? Kutsuvierasvieraat? Myös VOS, OKM, AT, SNSL, STST, BNCN ja monet muut aukenivat yksitellen. Helpommin pääteltävissä olivat viikkis, Kansis ja Reissarit. PRH:n merkitykselle ehdin keksiä monia hasardeja sanayhdistelmiä kunnes lopulta googlasin sen.
Lehtileikkeitä ja exceleitä
Eräänä iltapäivänä pääsin arkistoimaan lehtileikkeitä, joita Sirkusinfo oli tilannut jostakin firmasta. Se oli hämmästyttävä tehtävä kertakaikkiaan. En ollut tiennyt, että on olemassa työ, jossa selaillaan lehtiä, leikataan niistä halutun aihepiirin artikkelit irti, kiinnitetään ne taustapaperiin ja lähetetään tilaajalle. Ja sitten tilaaja laittaa harjoittelijansa lajittelemaan leikkeet tarkempien aihepiirien mukaan kansioihin. Sirkusaiheisia leikkeitä tuntui olevan hyvin monesta suomalaisesta lehdestä, sekä suomen että ruotsin kielellä. Yritin mielikuvitella toimistoa, jossa lehtiä luetaan ja leikataan. Oliko se idyllinen nojatuoleilla sisustettu kammari, jonka lattiaa peittää paperisilppu, vaiko kalskea liukuhihna? Minkälainen ihminen on ammatiltaan lehtileikkelijä?
Suoritin myös muutaman vähemmän romanttisen työtehtävän, joista kuitenkin jälkeenpäin olin erittäin tyytyväinen, että olin ne tehnyt. Muun muassa Performing HEL -tapahtumaa valmistellessa, ennen vieraiden saapumista Helsinkiin olin ehtinyt (tai joutunut) käymään läpi listan heidän nimistään ja organisaatioistaan hyvin moneen kertaan. Listoja laatiessa olivat Excelit vilisseet silmissä ja hartiat menneet jumiin, mutta kun tapahtuma alkoi, osasin jo etunimen perusteella useiden kansainvälisten vieraiden organisaatiot, organisaatioiden nettisivut ja suurpiirteisesti niiden ajankohtaisen ohjelmiston. Olin etsinyt netistä myös presenttereiden kasvokuvia. Näin sain tapahtumasta huomattavan paljon enemmän irti.
Erilainen työkulttuuri
Opin harjoitteluni aikana monenlaista, joista kuitenkin yllättävimpänä sen, mikä hirvittävä fiasko aiemmat kokemukseni työelämästä ovat. Palaan jatkamaan opintojani Berliiniin ensi viikolla. Täältä Mariankadulta käsin, kahden kuukauden työharjoittelun jälkeen, saksalainen työkulttuuri näyttäytyy erityisen ummehtuneena ja pahoinvoivana hierarkiana. Etenkin kulttuuriala on antanut itsestään suorastaan pelottavan kuvan valtaa julmasti väärinkäyttävien ukkojen valtakuntana. Työpaikalla tapahtuvaan väkivaltaan ei juuri muuten ole puututtu kuin tokaisemalla pass bloß auf dich auf, pidä puolesi. Ero asenteissa Saksan ja Suomen välillä on huomattava.
Ei Suomestakaan yhteistyökyvyttömiä setämiehiä puutu, mutta se, miten heihin suhtaudutaan työyhteisössä, on ollut minulle käänteentekevää. Täällä heistä eivät puhu ainoastaan nuoret feministit keskenään suljettujen ovien takana vaan asia koskettaa ja puhuttaa avoimesti muitakin. Täällä työnteko tuntuu yhteisölliseltä, kiltiltä ja tasa-arvoiselta ja siten tehokkaalta ja toimivalta. Sirkusinfon toimistolla nuori työharjoittelija ei ole toisarvoinen, hänelle sanotaan kiitos, kun hän keittää kahvia ja anteeksi, kun hän kiikuttaa biojätepussin ulos. Kerrassaan vallankumouksellista!